Tervetuloa kotiseutukierrokselle Puusaaren ja Tunkkarin maastoon!
Palatessamme suksilla koulusta, nousimme usein tästä kohdin kallioille hiihtämään siellä kulkevia kilpalatuja. Kesällä kävelimme viljelyteitä pitkin Emäntäkoululle, josta jatkoimme Ingmaninsohvan polulle. Vuosien mittaan olen havainnut, että reittiemme varrella on paljon nähtävää ja osaan niistä liittyy tarinoitakin. Tervetuloa kierrokselle!
Mikko Tunkkari
1. Puusaarenkallion hiihtomäet
Hyppyrimäki rakennettiin tähän rinteeseen Vetelin Suojeluskunnan toimesta 1932. Lajin harrastajista pääsi nuorten sarjoissa maan huipulle saakka Erkki Laasanen. Hänelle jäi tämän mäen ennätyskin, 18 metriä. Nuoriso alkoi harrastaa pujottelua mäenlaskun ohella ja ihan kilpaillenkin. Kumpikin harrastus hiipui sotavuosien aikana. Kyllästämätön puu lahoaa pian, ja mäki purettiin 50-luvulla.
Kuvateksti: Suojeluskuntien rakentamien hyppyrimäkien piirustukset ovat vielä tallella. Ne saattavat olla tyyppipiirustuksien tapaisia eli suuntaa antavia. Kuvassa kallion profiili on loivempi kuin todellisuudessa. Puista alastulorinnettä ei rakennettu.
Slalommäki syntyi, kun kokkolalaiset alan harrastajat ottivat 1965 yhteyttä Kalervo (Kavo) ja Hillevi Puusaareen. Laskettelu oli lisääntymässä, ja yritystä alettiin kehittää. Hankittiin rinnekone ja. Alppi-Kahvioksi kutsuttu suurempi ravintola rakennettiin entisen paikalle.
Talvet kävivät 80-luvun lopulla vähälumisiksi ja lumetustykki olisi pitänyt hankkia. Hillevi ja Kavo lopettivat ja perustivat 1989 lounasravintolan, josta tuli suosittu paikka. He myivät rakennuksen 2001 Vetelin Urheiluautoilijoille kokoustiloiksi. Paikan nimeksi tuli Pärinäpirtti.
2. Siirtolohkare jääkauden muistona
Tämä kolmannen hissiradan vieressä oleva kookas kivijärkäle on jääkauden siihen kuljettama. Niitä on useita joka puolella Veteliä, mutta tämä lienee suurin. Jääkaudet muuttivat paljon luontoa, mutta miten ne syntyivät?
Mannerlaatat ovat ”seilanneet” maapallon sulan laavasisuksen päällä ja aiheuttaneet merivirtojen muutoksia. Viimeisin jäätiköitymisjakso oli vuosien 120 000 – 10 000 eKr. välisenä aikana. Lämpimiäkin jaksoja oli, ja sen tiedämme esimerkiksi mammuttien luulöydöistä. Meitä lähin on Lohtajalta peräisin.
Muita jääkauden jälkiä ovat soraharjut ja Suomen tuntureiden ja kallioiden laet. Lapissa näkyy horisontissa kaksi tunturia lähekkäin, ja niiden saamenkielinen nimi on Nattaset eli naisen rinnat. Sanonta kuvaa hyvin jäätiköiden hiomien kalliolakien nykymuotoa tämänkin reitin varrella.
Kuvateksti: Kartassa näkyvän jäävuoriston korkeus oli enimmillään kolmisen kilometriä. Se painoi maankuoren ”lommolle”, josta me nousemme vieläkin 80 senttiä sadassa vuodessa.
3. Isonkallion kaksi näköalaa
Suomen Kuvalehti kyseli kerran lukijoiden ajatuksia kansallismaisemasta, ja eräs heistä kertoi: ”Hakoisten Linnavuori vastaa käsitystäni kansallismaisemasta, koska sieltä näkee pitkälle. Se luo juhlavan tunnelman katsojalle”. Tämä on meidän Linnavuoremme, ja niitä on Vetelissä kaksi muutakin: Sulkaharju ja Patanan Valkiakallio.
Kaustisen suunnan näköalassa rakennettu ympäristö vie huomion. Oikeassa laidassa yhdeksän km:n päässä on Kaustisen keskustan rakennuskantaa, eli kirkko, Kansantaiteen keskus ja radiomastoja. Siitä vasemmalla näkyy 16:n km:n päässä Teerijärven kirkko, vesitorni ja radiomastoja, Kuusi kilometriä kauempana näkyy laatikkomainen muovikalvotehdas Rani. Sen n.300:n työntekijän joukossa on paljon veteliläisiä.
Metsäinen näköala avautuu kun siirtyy katsomaan maisemaa muutama kymmenen Halsuan suuntaan. Se antaa vaikutelman siitä, kuinka suuri on metsämaaston osuus maamme pinta-alasta. Horisontin takana on kolmen pitäjän alueella sijaitseva Pilvineva, yli 3600:n hehtaarin luonnonsuojelualue. Se ei tähän näy, mutta pitäjämme tunnetuimmasta luontokohteesta on silti syytä näyttää pari kuvaa.
4. Peuranpyyntikuopat
Etsin kivikauden kota-asumuskuoppia Vetelistä ja löysin tämän ohessa olevan painanteen.. Kutsuin arkeologin ja talkooväkeä paikalle, ja aloimme kaivaa ja seuloa hiekkaa. Esiin tuli vain hiilenpalasia vanhojen metsäpalojen jäljiltä. Löydettyäni näitä lisää tajusin ne peuranpyyntikuopiksi. Niitä on seitsemän ja viereinen Papinkallio on tavallaan isona aitajatkeena.
Pyyntitapa toimi näin: Kaivettiin riviin niin syvät kuopat, ettei sinne pudonnut peura pääsisi ylös. Niiden välit tukittiin riu´uilla ja oksilla. Kuoppien peitoksi ladottiin ohuita riukuja, jotka peitettiin tuohilla, sammalella ja jäkälillä. Näin naamioituna peittäminen erehdytti peuraa astumaan kuopan päälle.
Puhuttelemani arkeologit eivät pidä tätä niiden rakentamana, jotka asuttivat Emäntäkoulun lähellä olevia löytöpaikkoja. Kaustisen Kansanopiston kohdalla joen takana on noin tuhat vuotta nuorempi kivikauden asuinpaikka. Arkeologit olettavat tämän pyyntipaikan olleen sen asukkaiden tekemä.
5. Papinkallio ja Annankallio
Näitä kahta matalaa kalliota ei voi näköalapaikoiksi sanoa, mutta nimen on kumpikin saanut. Puusaaren Hannun muistitiedon mukaan tuntemattomaksi jäänyt pappi on harjoitellut tällä kalliolla sekä saarnaamista että messuamista ja siitä Papinkallion nimi. Lähellä kulki ennen Järvelään johtava kylätie, ja sen kulkijat saivat kuunnella papin harjoituksia.
Kotiseutukierroksen reitti ei kulje Annankallion yli, mutta se sivuaa sitä Emäntäkouluntiellä. Nimi on siitä erikoinen, että harvoin joku maastonkohta nimetään ihmisen mukaan. Anna ei varmaan omistanut kalliota, mutta asuiko hän sen lähellä. Eteläpään lähettyvillä on pieni peltoläntti, jonka nimi on Kotihaka. Siitä päätellen lähellä on ollut jonkun koti, ehkä Annan?
Papin sävelien lisäksi tämä kallio on kuullut musiikkia myöhemminkin. Vapun juhlinta alkoi ensin ylioppilaiden toimesta ja levisi sitten työväestön keskuuteen. Lehdet kertoivat siitä, ja niin vappua alettiin pitää maaseudullakin juhlinnan aiheena. Tunkkarin nuoret kokoontuivat tilaisuuksiin, joita kutsuttiin kahviluutingeiksi. Eräässä oli kuvaaja paikalla.
6. Venäläisten haudat
Muistitieto vuodelta 1949: ”Tunkkarin taistelusa kaatunhet ryssät on haurattu Tunkkarin ooshin. Muistan puuaitoja hautojen ympärillä ja puuristejä. Sitä paikkaa on peliätty. Elää Kaustisella Fiia, kotosin Kainhusta, tyttönimi Kainu. Niillä oli maata Emäntäkoulun alla. Toi lehemiä. Oli musta Renko-niminen kellolehemä. Otti kellon kytkyshen kiinni siinä ryssäin hautain kohalla ja luki Isämeirän rukouksen. Sitte vasta tohti mennä siittä sivu.”
Muistitieto erehtyy. Tunkkarilla ei taisteltu Suomen sodan 1808-09 aikana. Tähän on haudattu venäläisiä sotilaita, jotka kuolivat Krimin sodan, 1854-55, aikana Tunkkarilla sijaitsevassa sairastuvassa. Tuosta sodasta muistamme Halkokarin kahakan Kokkolassa ja sen kauhean Oolannin sodan.
Kaustiselle oli siirretty sotilasosasto. Mikko Joonaanpoika Tunkkarin talon pohjatupa ja kaksi kamaria asutettiin venäläispotilailla ja naapuritalossa, ”ryssänkirkossa”, pidettiin jumalanpalveluksia. Tähän hiekkapohjaan oli helppo kaivaa sairauksiin kuolleiden sotilaiden hautoja. Erään haudan näette syvennyksenä tämän taulun vieressä ja toisen kymmenkunta askeletta päässä itäpohjoisen suunnassa.
Reitti jatkuu maantien yli Ingmanintielle. Sitä kulkien saavut Emäntäkouluntien pyörätielle ja jatkat Tunkkarin suuntaan noin sata metriä. Vasemmalla on näköalapolun pää.
7. Ingmanin sohvan näköalapolku
Viereisen Pappilanlahden jyrkkä pohjoisranta on luonnontilassa. Polun puolivälissä rannan läheisyydessä on nauhalla merkitty kuusi, joka lienee Keski-Pohjanmaan pisimpiä. Padasjoen kunnan Vesijaon luonnonpuistossa kasvava kuusi on Suomen pisin eli 45,1 metriä. Se sijaitsee kumpareiden välissä, jolloin juokseva vesi kuljettaa ravinteita puulle. Tämänkin puun vieressä virtaa lähde.
Perhonjoki, entinen Vetelinjoki levenee tässä Pappilanlahdeksi, ja se on syvä. Tunkkarilainen Paavo Alanen keräsi keripukkeja eli uiton aikana pohjaan uponneita puita. Hän tunsi joen ja oli saanut narulla lahden syvyydeksi 13 metriä. Vanha tarina kertoo, että Pappilankoskessa olisi kauan sitten kaatunut tervatynnyreillä lastattu vene. Kerran Paavo oli iskenyt keksinsä kärjen olettamaansa tukkiin. Sieltä nousikin tervatynnyri. Samalla se irtosi, eikä Paavo tavoittanut sitä enää.
8. Ingmanin sohva
”Paikka on erittäin ihana ja minun runollista luonnettani virvoittava. Kaunis luonto on aina puhunut mystistä kieltä minun mystiselle sisimmälleni.” A.W. Ingman
Professori Anders Wilhelm Ingman (1819 – 1877) oli Vetelin yhdestoista kappalainen vuosina 1855 – 1864. Hänen vaikutuksensa Vetelissä oli suuri ja myönteinen, hän pyrki vakaaseen uskonnolliseen ja henkiseen rakennustyöhön. Muuan aikalainen oli sitä mieltä, että veteliläiset olivat Ingmanin vaikutuksesta jopa luopuneet pahasta tavastaan selvitellä asioitaan mieluummin nyrkein kuin sovinnollisin sanoin.
Häntä on pidetty suomalaiskansallisen työn yhtenä pylväänä, jonka paikka kuuluu Agricolan rinnalle. Lönnrotin, Snellmanin ja monien muiden aikalaistensa ystävänä ja yhdessä heidän kanssaan hän toimi väsymättä suomen kielen aseman puolesta. Omalla alallaan – teologina – hän kohotti eksegetiikan kansainväliselle tasolle.
Hänen yli sata kirjaansa ja laajaa sanomalehtikirjoitustaan todistavat hämmästyttävästä tarmosta, ahkeruudesta ja monipuolisuudesta silloin, kun kirjan julkaiseminen tai lehteen kirjoittaminen oli vielä harvinaista. Koko Raamatun kääntäminen suomeksi yhden miehen työnä on vertaansa vailla kirjallisuudessamme.
Ingman rakasti Veteliä ja ihaili erikoisesti pappilan seudun luonnon kauneutta. Lämpiminä kesäpäivinä hän usein istui toiselle puolen jokea teettämällään sammalsohvalla ”Ingmanin sohvalla” lukemassa ja hongikkoharjun terveellistä ilmaa hengittämässä.
A.W. Ingmanin muistoksi pystytettiin muistokivi vuonna 1940 joka paljastettiin emäntäkoulun vihkiäisjuhlan yhteydessä. Veteliläissyntyinen Lauri Pihlajamaa on kirjoittanut hänen elämäkertansa.
9. Ikivanha kivikauden kylä
Emäntäkoulun läheisyydessä oleva löytöalue saattaa olla Keski-Pohjanmaan vanhin. Muinaista rantaa on asutettu vuosien 7000 – 4000 välisenä aikana, mutta ei yhtämittaisesti. Arkeologien toimesta on tutkittu kahta kohdetta..
Vanhempi eli 7000:n vuoden takainen löytökohde on peitettynä rannan toisessa päässä olevan talon lähellä. Iän todistaa luotettava hiiliajoitus. Alueelta löytyi 2735 esinettä, ja valtaenemmistönä olivat luunpalaset ja saviastioiden sirpaleet. Kivilajiesineitä löytyi 12 ja kvartsiesineitä 19 kappaletta.
Kuvateksti muovikannen esineistä: Useat hiomakivilöydöt kertovat, että kivitaltta oli tärkeä työkalu, joka oli syytä pitää terävänä. Niiden joukossa on riipushioin, jonka voi kuvitella sidotun urien kohdalta erämiehen vyölle. Kuvassa se on alimpana.
Nuoremman eli Hautakedon kohteen nuotiopaikka on avoimena tässä vieressä. Sitä tutkittiin 1946, ja esineiden ikä määriteltiin saviastioiden palasien perusteella. Niitä on museossamme, ja koristelu muistuttaa kamman jälkeä. Asutus määriteltiin varhaiskampakeraamiseksi eli vuosien 4200 – 3300 väliseksi.
Kuvateksti: Vasemmalla on kolmesta kulmasta kuvattuna Hautakedon kummajainen, savesta poltettu ja rikottu ihmishahmon yläosa. Ei tiedetä esittävätkö ne tuhottuja vihamiehiä, vai onko niitä tarvittu esi-isien palvonnassa tai hedelmällisyyskultissa. Idoli on todella harvinainen, eikä Museovirasto uskaltanut antaa sitä kivikautta esittelevään näyttelyymme.
10. Suunnittelevana tiemestarina – Antti Chydenius
Kun mies on aikaansaava, hänet nähdään monessa puuhassa. Valtiopäivämies Antti Chydenius linjasi ratsun selässä tätä Kokkola – Kyyjärvi tietä apumiestensä kanssa. On erikoista että tiesuunnitelmaa innokkaasti ajanut osallistuu vielä käytännön töihinkin. Ehkä hän halusi saada työt ripeästi käyntiin, sillä asukkaat vastustivat hanketta tienhoitorasituksen takia.
Kirkkoherrana Chydenius tunsi seurakuntiensa maastoa. Jääkauden muovaama soraharju alkaa Sulkaharjun seudulta ja jatkuu yhtämittaisena mereen saakka. Se on parhainta mahdollista tienpohjaa, ja niin tien suunta pilkotettiin Tunkkarin kohdalla joen pohjoispuolelle. Kokkolasta 1779 alkanut tietyö kesti 16 vuotta.
Meille koululaisillekin tie tuli tutuksi. Nimet Puusaaren oosi, Kissatörmä, Valtatörmä, Laaksotörmä (tällä paikalla oli ennen noin puolen metrin korkuinen töyssy!) Annankallion mutka, Kierotörmä ja Sillantörmä olivat aikanaan ahkerassa käytössä. Nyt ne ovat vain katoavaa kansanperinnettä.
